Savolainen merkkituote Hanna Partanen ja kalakukko

Savolainen merkkituote Hanna Partanen ja kalakukko

Hanna Partanen
Raimo Kerman Hanna Partanen ja
Kuopion kalakukko, Kirjapaino Arsmat Oy

Kalakukkomestari Hanna Partasesta kertovaa elämänkertateosta selatessa hiukan hämmästyy – vasta neljäkymmentä vuotta Minna Canthin jälkeen Kuopion tunnetuimmasta naisesta ja symbolista ilmestyy dokumentti ”Hanna Partanen ja Kuopion kalakukko.

Ovathan Partasen kalakukot ovat 1940-luvulta lähtien olleet Kuopion tunnetuin merkkituote, ja Hanna Partanen (1891-1969) brändin luoja kauan ennen kuin näitä termejä liike-elämän kielenkäytössä tunnettiin. Kun jokin asia hyväksytään itsestään selvyydeksi , todellista arvoa lähietäisyydeltä on vaikea hahmottaa.

Mutta parempi myöhään ja nimenomaan niin. ”Hanna Partanen ja Kuopion kalakukko” kirjoittajalta, kummipoika Raimo Kermanilta on varmaan ottanut aikaa suvun jäsenten henkilökohtaisten muistojen keräämnen. Erinomaista, että hän on malttanut tehdä sen perusteellisesti ja saanut henkilökohtaista väritystä paikallisiin ja yleishistoriallisiin tapahtumiin. Savolaisen talouselämän nousun ja laskun aaltoliikkeet sieltä löytyvät.
Suvun ja perheen kokoava hahmo

Hanna oli koko elämänsä perheen ja suvun kokoava hahmo. Leipomossaan hän työllisti perheenjäseniä ja sukulaisia, järjesti heille asuntopulassa asuntoja, hankki pahimpina pulavuosina perhejuhlien juhlatarjoilut, hoiti ihmissuhteiden solmuja ja niiden seurauksia.

”Hanna partanen ja Kuopion kalakukko” käy Partasten-Kermanien- Antikaisten-Holopaisten- ja mitä näitä sukuja onkaan sukukirjasta; paikoin jopa niin että päähenkilö tuntuu sotkeutuvan väenpaljouteen. Todellisuudessa siitä ei ollut pelkoa.

”Hanna hoiti ongelmat ennen kuin niitä pääsi syntymään”, kuvaili Raimo Kerman naisjohtajan viisasta johtamistyyliä. Hänellä oli myös taito tehdä työnjakoa ja löytää sopivia henkilöitä oikeille paikoille kuten Martta-sisaren hoitamaan toista leipomoa ja kalanhankintaa.

Partanen

Kirjan kuvitusta 1950 luvulta. Vasemmalta Hanna Partanen sekä Kasarmikadun kukontekijät Hilja Korhonen, Kerttu Apell, tuntematon, Helmi Eronen ja Aino Räsänen
Saaristokaupungin torpparit

Vanhimpana tyttärenä hän oli oppinut paljon kahdeksan sisaruksen perheessä. Vanhemmat olivat Miina Vilhelmiina (os. Julkunen) ja Ville Kerman ja syntymäpaikka Petkelkannan torppa, joka taitekattoisena on edelleen asuttuna Saaristokaupungissa. Torppaan perustivat perheensä myös muut sisarukset, joten Villen perheineen muutti Hannan ollessa yhdeksänvuotias Lehtoniemen torppaan. Sekin oli Kuopion maaseurakunnan pappilan maita ja torpparit siis pappilan torppareita. Lehtoniemen torpparin Ville Kermanin possakkana oli 102 työpäivää. Töihin mentiin aamuneljään ja päivä päättyi iltakahdeksan aikaan, tosin päivällä nukuttiin parin tunnin ruokalepo.

Silti pappilan torpparit olivat parempiosaisia, mikä näkyi heidän suhtautumisessaan sisällissodan tapahtumiin. Samasta perheestä saatettiin kuulua punaisten ja valkoisten puolelle, mutta Ville Kerman koetti pysytellä rintamien ulkopuolella.

Lex Kallion mahdollistama torppien vapautus 1925 merkitsi talouden kohentumista ja sosiaalista arvonnousua, josta Hanna ei enää päässyt nauttimaan , sillä hän oli muuttanut kaupunkiin, jossa oli alkanut rakentaa omaa elämäänsä.
Hanna ja hänen liikemiestaitonsa

Hän oli käynyt ompeluopin ja avioitunut 1913 Mustinlahdesta kotoisin olevan August eli Aaku Partasen kanssa. Nuoren perheen taival oli pulavuosina vaikeaa. Hanna välitti ovelta ovelle ruokatavaraa, Ville oli poliisina ja rupesi sitten ajuriksi. Kasarmikatu 15, nykyiselle paikalle he tulivat 1923 tädin perheen vuokralaisiksi. Kasarmikadun kiinteistössä asui kymmenen perhekuntaa. Yhdessä huoneessa oli iso uuni, joka teki mahdolliseksi leipoa kalakukkoja, joita myytiin torilla ja toimitettiin suoraan asiakkaille. Elinkeinolupa tuli 1931, joka on siis Hanna Partasen kalakukkoleipomon virallinen aloitusvuosi. Hallikadulta saadaan toinen leipomotila. Asiakaskunta vakiintui , kaupungin merkkiperheille hoidettiin kalakukkotoimituksia. Elintason kohoamisen merkki oli myös Lehtoniemeen rakennettu huvila, jossa yhä kasvava suku ja leipomon henkilökunta viettivät kesäpäiviä.

1930-luvun aurinonpaisteiset päivät loppuivat talvisotaan ja seuraavana vuonna alkoi elintarvikkeiden säännöstely.

” Hannan liikemiestaidot nousivat arvo on arvaamattomaan. Hän solmi suhteita kauas maakuntaan. Kukkoja oli leiv ottava, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa. Ennen pitkää kumppaneiksi totuttautuu emäntiä, joilta jää ylimääräistäkin kaupunkiin toimitettavaksi. Viranomaiset tekevät valvovat ja tekevät tarkastuksiakin, mutta kaikki tietävät että ilman hamstraamista puute ja nälkä olisivat vielä pahemmat” kirjoittaa Raimo Kerman

Jälleenrakennuksen alkaminen merkitse kalakukkoleipomolle runsaasti lisää työtä. Ruvettiin mm. tekemään lihapiirakoita, jota lyseon pojat ostivat torilla. Karjalaisminiä Irene toi mukanaan karjalanpiirakoiden rypyttämisen taidon ja perusti yhdessä miehensä kanssa oman leipomon. Partasen kukot ovat silti säilyneet yleisön mielissä yleisenä laatumerkkinä.
Kun hiillos hiipui

Hanna Partasen täyttäessä 1951 60 vuotta oli hän niin tunnettu hahmo, että Savon Sanomain tähtipakinoitsija . Aapeli ehdotti hänelle pystytettäväksi patsas Kuopion torille: kalakukon päällä istuvaa naista. Ehdotus ei olisi hullumpi toteutettavaksi kuusikymmentä vuotta myöhemmin meneillään olevan toriremontin valmistuttua! Hanna Partasen tunnettavuus ei ole jäänyt paikalliseksi eikä edes Suomen rajojen sisälle. Kukkoja on mennyt johtajille itään ja länteeni. Presidentti Urho Kekkonen tiesi miten savolaiskukko avataan ja liisteet veistellään. Kun Miss Universum 1952 Armi Kuusela ja Suomen tunnetuin vävy Gil Hilario vierailivat Kuopiossa, he halusivat käydä myös kukkoleipomossa ja Gil kokeilla kalakukon tekoa.

Hanna Partanen tunnettiin, kun h än liikkui torilla ja kaupungilla. Hänellä oli valkoinen työtakki ja talvella sen alla lämmin talvivaatetus, päässä musta lammasnahkalakki ja huopatöppöset, kesällä valkoinen toritakki ja jalassa boksisaappaat.

Totinen usko kantoi Hanna Partasta koko elämän ajan ja varsinkin viimeisinä vuosina. Jumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon piti olla auttaja mukana, sillä jalka ei enää noussut rappusissa. Kukkomestarin hiillos hiipui hiljalleen ja sammui kesäkuun 30. päivänä 1969.

Eila Ollikainen

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoittaja Raimo Kerman (vasemmalla)  ja Hanna Partasen vanhin poika Veikko Partanen, 90